Tieteen filosofia, Thomas Kuhn ja pseudotiede

Kirjahyllyä siivotessani osui käsiini sopivasti Thomas Kuhnin Tieteellisen vallankumouksen rakenne [5]. Se on tärkeä kirja, sillä Kuhnin vaikutus tieteen filosofiassa oli merkittävä.

Kuhnin mukaan tieteen kehitys ei etene asteittain vaan sen sijaan suurien ja radikaalien muutosten kautta. Ns. normaalitiedettä tehdään niin kauan, kuin olemassa olevien teorioiden selitysvoima, vallitseva paradigma, on riittävän yhteensopiva havaintojen kanssa. Kun näin ei enää ole, syntyy tarve vallankumoukselle, jossa vallitse paradigma korvataan kokonaan uudella ja palataan jälleen vähitellen normaalitieteen aikaan.

Toinen vaikutusvaltainen tieteen filosofi, Karl Popper lähestyi asiaa eri tavalla. Hän pohti niin sanottua demarkaatio-ongelmaa [8], eli sitä, miten tiede erotetaan siitä, mikä ei ole tiedettä, vaan esimerkiksi uskontoa, politiikkaa tai pseudotiedettä. Popper kehitti käsitteen falsifiointi , jonka mukaan tieteellisen väitteen täytyy olla sellainen, että se on ainakin periaatteessa osoitettavissa vääräksi [9]. Jos näin ei ole, ei ole kyse tieteestä.

Kuhn taas oli sitä mieltä, että edes falsifiointi ei ole mahdollista sen enempään kuin todeksi osoittaminenkaan, ja siksi kaikki näkemykset todellisuudesta ovat periaatteessa tasa-arvoisia.

Henkilökohtaisesti en ole koskaan ollut kuhnilaisen filosofian ystävä ja monet tieteenharjoittajat, varsinkin kovien luonnontieteiden, pitävät Kuhnin tieteellisen vallankumouksen käsitettä ongelmallisena. Hienosti kirjoitetun artikkelin miksi näin on, voi lukea vaikka irlantilaisen fyysikon Cormac O’Raffertyn blogikirjoituksesta Was Kuhn more wrong than right? [6].  Samasta blogista löytyy myös selkeä johdanto Popperin filosofiaan [10].

Ei ole lainkaan hämmästyttävää, että Kuhn on pseudotieteen harjoittajien keskuudessa suositumpi kuin Popper. Antaahan kuhniläinen tieteenfilosofia luvan romuttaa kaikki aiempi tieto uuden tieteen ”paradigman” tieltä’, tai ainakin antaa sellaiseen tulkintaan mahdollisuuden.

Kylmäfuusion uutta tulemista fanittavat nettiaktiivitkin rakastavat Thomas Kuhnin filosofiaa [4].

Kuhn oli varmasti merkittävä filosofi ja hänen kirjansa on edelleen erittäin vaikutusvaltainen, mutta Kuhn tiettävästi itsekin kommentoi useasti, että hänen tarkoitustaan ei ymmärretty ja hän pitääkin kritisoijistaan enemmän kuin faneistaan [7].

Viitteet:
[1] http://en.wikipedia.org/wiki/Thomas_Kuhn
[2] http://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_Popper
[3] http://en.wikipedia.org/wiki/Imre_Lakatos
[4] http://www.lenr-forum.com/showthread.php?1537-The-structure-of-scientific-revolutions-thomas-kuhn-%28book-summary%29
[5] Tieteellisten vallankumousten rakenne. (The Structure of Scientific Revolutions, 1962.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Art House, 1994. ISBN 951-884-151-9.
[6] http://coraifeartaigh.wordpress.com/2011/02/01/was-kuhn-more-wrong-than-right/
[7] http://blogs.scientificamerican.com/cross-check/2012/05/23/what-thomas-kuhn-really-thought-about-scientific-truth/
[8] http://fi.wikipedia.org/wiki/Demarkaatio-ongelma
[9] http://fi.wikipedia.org/wiki/Falsifioitavuus
[10] http://coraifeartaigh.wordpress.com/2011/02/07/popper-and-falsification/

Kommentit

Tieteen filosofia, Thomas Kuhn ja pseudotiede — 2 kommenttia

  1. Jos aihe kiinnostaa voin suositella toista alan klassikkoa, Paul Feyerabendin kirjaa Against Method. Jostain syystä Feyerabend on paljon vähemmän tunnettu kuin Kuhn, mikä on sääli, koska Feyerabend on paljon viihdyttävämpää luettavaakin. Iskulause ”Anything goes!” tulee juurikin tästä Feyerabendin teoksesta.

    Muuten useimmat Kuhnin ”fanit” ovat huomattavasti vähemmän äärimmäisiä relativisteja kuin Kuhn itse, joka erityisesti myöhemmässä tuotannossaan otti vielä paljon enemmän etäisyyttä ajatukseen tieteen rationaalisuudesta kuin Structuresissa.

    Kuhnin ja Feyerabendin relativismi on toki aika äärimmäistä, mutta mun mielestä se mikä niiden työssä on olennaista ja relevanttia myös tänä päivänä, on ajatus siitä että tieteen tekemistä ei pitäisi kahlita jonkun filosofin norsuuluutornissaan kehittelemillä mielipiteillä siitä mikä on ”oikea tieteellinen metodi”. Tiede on sitä mitä tiedemiehet tekevät, ja yleensä normatiivisilla tieteenfilosofisilla ideoilla, esim. falsifikationismi, ei ole oikein mitään annettavaa oikealle tutkimukselle. Feyerabend kirjoitti poleemiseen tyyliinsä, että koska tieteenfilosifisista normeista ei ole mitään hyötyä (eihän uutta tiedettä ei kuitenkaan tehdä niitä noudattamalla), niiden ainoaksi rooliksi jää toimia tyhjinä iskulauseina joilla voi mollata eri mieltä olevia.

    Arthur Fine, Imre Lakatos ja Larry Laudan on muuten rakentaneet tälle pohjalle, välttäen kuitenkin relativismin.

    • Kiitän vihjeestä, kyllä kiinnostaa.

      Tieteen filosofian ongelma lienee se, että se ei itse ole oikein mitenkään sisällytettävissä tieteelliseen metodiin. Sitä ei pidä ottaa niin vakavasti ja siksi tieteenfilosofia sopii kaltaiselleni mietiskelijälle, joka ei enää osaisi tehdäkään oikeaa tiedettä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *