Ilmastokeskustelun kipupisteitä

Olen vasta muutamia vuosia ollut selkeästi tietoinen ilmastonmuutoksen mahdollisista, ihmiskuntaa uhkaavista vakavista seurauksista. Ei niin, ettenkö olisi tiennyt ilmastonmuutoksesta keskustellun jo vuosikymmeniä, mutta en ollut kiinnittänyt keskusteluun paljonkaan huomiota. Arvelin sen olevan turhanaikaista murehtimista tai jopa virheellistä propagandaa.

Se nimittäin oli  ärsyttävää ja vastenmielisellä tavalla yksilöä syyllistävää. Tunsinko oloni vaikeaksi? Vielä vain muutama vuosi sitten kirjoitin pääasiassa retkeilyaiheisessa blogissani näin:

”On muotia potea huonoa omaatuntoa aiheuttamistaan hiilidioksidipäästöistä, niinhän minäkin teen kun ajelen 2000+ km omalla autolla Lappiin ja takaisin, mutta raja se täytyy olla ihmisten syyllistämiselläkin. Milloinkahan Suomessakin voi alkaa ostaa aneita joilla saa ekosyntinsä anteeksi? Suuressa maailmassa näytetään mallia miten ihmisen syyllisyydentunteella rahastetaan, voipi sitten ajella citymaasturilla omatunto puhtaana.

http://www.climatecare.org/

Voi vaikuttaa kivalta idealta, mutta jokin tässä hommassa mättää.” [1]

Tavallaan olen edelleenkin sitä mieltä, että henkilökohtainen päästökauppa on erittäin huono idea. Mutta silti tuo muutaman vuoden vanha tekstini kuulostaa siltä, kuin olisin kuunnellut ilmastodenialistien seireenilaulua ainakin puolella korvalla.

Monissa muissakin asioissa, kuten luonnonsuojelussa ja energiapolitiikassa esiintyy emotionaalista linnoittautumista todistusaineistoon luottamisen sijasta. Tämä on ymmärrettävää, koska tarjolla on ristiriitaista ”tietoa” ja ihmisten on valittava mihin voi luottaa. Valinta on usein kuitenkin sattumanvarainen, periytyvä ja tarttuva: lapset uskovat samaan kuin vanhempansakin, kaverin mielipide omaksutaan mieluummin kun ventovieraan jne.

Yleisesti hyväksytyt faktat ovat:
– Ilmasto on lämmennyt viimeisen vuosisadan aikana ja lämpeneminen jatkuu
– Lämpeneminen korreloi ilmakehän hiilidioksisin kanssa
– Lisääntyvä hiilidioksidi ilmakehässä on ihmisen aiheuttamaa

Näitä faktoja ei kiellä kukaan vakavasti otettava tutkija. Huomatkaa, että niitä eivät kiellä edes kaikki virallisen ilmastotieteen arvostelijatkaan. Esimerkiksi erittäin arvostettu fyysikko Freeman Dyson asettuu osittain virallista totuutta vastaan, mutta hän tekee sen perustellusti, ja on oikeutetusti huolissaan siitä, että kritiikkiin suhtaudutaan aina kielteisesti: ”Monille ihmisile on syntynyt mielikuva, että kuka tahansa joka on skeptinen ilmastonmuutuksen haitoista on ympäristön vihollinen”. [2]

Hänkään ei kiellä faktoja, jotka on moninkertaisilla havainnoilla ja tilastoilla vahvistettu. Freemanin arvostelu kohdistuu ilmastomalleihin, jotka hänen mielestään, aivan oikein, eivät voi sellaisenaan luotettavasti ennustaa tulevaisuutta. Dyson on tunnettu siitä, että hän mielellään kyseenalaistaa konsensuksen, joten on tavallaan loogista, että hän vaistomaisesti etsii virheitä ilmastomalleistakin.

Aikoinaan, kun opiskelin teoreettista fysiikkaa Helsingin Yliopistolla, jouduin pettymään. Olin naiiviuttani lukioaikoina kuvitellut, että opiskelemalla fysiikka oppisin maailmankaikkeuden saloista kaiken, mutta todellisuus olikin erilainen. Suurimmat pettymyksen hetket kohtasin termodynamiikassa, sekä jatkuvan aineen mekaniikassa, joka tutkii nesteiden ja kaasujen käyttäytymistä: sain oppia, että vaikka kauniit yhtälöt kuvaavat  nesteiden ja kaasun käyttäytymista jollakin tavalla, ovat ne erittäin yksinkertaistettuja. Todellisessa luonnossa valitsee aina kaoottinen tila, jonka tulevaisuutta ei voida ennustaa rajattomasti.

Vaikka valmistuinkin, minusta ei tullut fyysikkoa, vaan jouduin teknologian pariin. Todellisessa elämässä opin sen, että jouduimme päivittäin tekemään päätöksiä varsin yksinkertaisten mallien varassa, ilman tarkkaa käsitystä päätöstemme seurauksista.

On tietenkin raskasta elää kohtuuttoman suuren epävarmuuden kanssa, varsinkin jos on kyse vakavista asioista. Mutta näin on aina myös arjessa ja työelämässä ja silti päätöksiä on tehtävä. Ja jos päätöksiä ei tehdä käytettävissä olevien  faktojen pohjalta, ne tehdään tunteella ja sattumanvaraisesti.

Ilmastotiede on pääasiassa kokeellista tiedettä, eikä malleja ole vain yhtä vaan monia. Jos epätäydellisistäkin malleista kaikki osoittavat samaan suuntaan ja ovat yhtäpitäviä havaintojen kanssa, on syytä ottaa mallitkin vakavissaan. Tulevaisuutta ei tiedä varmasti kukaan, mutta silloinkin kun  haluamme arvioida ihmisen oman toiminnan ihmiskunnalle aiheuttamia seurauksia, joudumme tekemään päätöksiä parhaiden käytettävissä olevien tosiasioiden valossa.

Ilmastotutkimusta arvostelevassa keskustelussa sinänsä ei pitäisi olla mitään vikaa, vaikka on niitäkin piirejä, joissa kaikenlainen epäily halutaan kieltää. Tämä ei tietenkään ole hyvä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että perusteltua kritiikkiä on kuultava, jotta tieteen objektiivisuus säilyisi. Tätä mieltä on myös ympäristömuutoksen professori Atte Korhola [3].

Tietenkin on valitettavaa, että Freeman Dysonin kaltaiset suuret fyysikot pelaavat tahtomattaan ilmastodenialistien laariin, mutta ongelma ei oikeastaan ole siinä. Ongelma on siinä, että lähes poikkeuksetta, joissain vaiheessa tämän tyypistä keskustelua, ihmisajattelun ennakkoluulot, toiveet, päämäärät ja pelot sekoittuvat rationaalisen ajattelun kanssa. Kun näin käy, siirrytään tieteen tekemisestä sujuvasti politiikkaan. Tätä tapahtuu koko ajan ilmastokeskustelussa puolin ja toisin.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että skeptisyyttä ilmastonmuutosta kohtaa ei saa kieltää, se sotii kaikkea sitä vastaan mitä pidän arvokkaana demokratiassa, sananvapaudessa ja tieteellisessä keskustelussa. Mutta se, mitä ei tarvitse sietää on pseudotiede ja tahallinen harhauttaminen. Mistä pseudotieteilijän tunnistaa?

Pseudotieteilijän tunnistaa siitä, että hän säilyttää edelleen korissaan mätiä omenia, vaikka ne on monesti hänelle sieltä osoitettu [4].

 —

[1]
http://www.asentopaikka.fi/diary/2008.html

[2]
http://www.nybooks.com/articles/21494

[3]
http://www.co2-raportti.fi/index.php?page=blogi&news_id=1370

[4]
http://kauas.asentopaikka.fi/2012/08/03/ad-hominem-ja-riippumaton-tiede/


Kommentit

Ilmastokeskustelun kipupisteitä — 1 kommentti

  1. ”Todellisessa luonnossa valitsee aina kaoottinen tila, jonka tulevaisuutta ei voida ennustaa rajattomasti”.

    Jep. Minulle taasen turun teknillisessa oppilaitoksessa -85 opetettiin tekniikan olevan itseasiassa ohjattua kaaoksen hallintaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *